Tunnelmia ja kuvia onnikkamatkalta Vienan Karjalaan ja Solovetskiin 15.-20.6.2012

ONNIKKAMATKA VIENAN KARJALAAN JA SOLOVIETSKIIN

Istun parvekkeellani kukkien tuoksun ympäröimänä Helsingissä ja muistelen ihanaa matkaamme Venäjän Pohjois-Karjalaan, Vienan Karjalaan ja Solovietskin saarille.

Kuten oppaamme Lilja Bujalo sanoi, etsimme matkoiltamme elämyksiä. Etsimme myös toisten kohtaamista, uusia makuja, uusia ajatuksia, muistoja, joita voimme jakaa niin omaistemme kuin matkakumppaniemmekin kanssa.

Lähdin matkaan Helsingistä jo päivää ennen kuin linja-automme starttasi Oulusta. Olin odotusta täynnä, olihan edellisestä kerrastani Venäjän maalle kulunut jo aikamoinen tovi enkä ollut Oulussakaan käynyt viiteentoista vuoteen.

Aamulla kuudelta starttasi bussimme kohti Vienan runokyliä. Loistava oppaamme Lilja ja ihana kuskimme Pertti pitivät huolen, ettemme tylsistyneet matkalla. Rajalla odotimme tovin jos toisenkin jonkin käsittämättömän sanavirheen takia, mutta pääsimme kuin pääsimmekin Venäjän puolelle kohti odottamattomia seikkailuita ja uusia kokemuksia. Matkaamme hyppäsi myös venäläinen oppaamme Natalia, joka puhui täydellistä suomen kieltä hauskasti murtaen.

Katsoimme niin Tollojoen ikivanhat kalmistot kuin mahtavat Vienan Karjalan metsikötkin. Anneli tosin niin ihanasti huomautti, että olis siinä kirveellä töitä, metsiä kun ei näytetty huollettavan lainkaan.

Vuokkiniemellä jalkauduimme isäntä- tai emäntäperheidemme luokse yöpymään nautittuamme ensin saunan kirpakoista ja ah niin suloisista löylyistä. Pitkän onnikkamatkan jälkeen oli mahtavaa puhdistautua kunnolla ja syödä makoisa illallinen ennen nukkumaanmenoa.

Aamusta katsastimme tämän Vuokkiniemen runokylän, ihastelimme sen kylänraittia ja vanhoja rakennuksia, näimme runonlaulajan patsaan. Jatkoimme matkaamme turvallisen kuskimme kyyditseminä kohti Kalevalaa, Uhtuaa. Matkalla vielä katsastimme Vasili Kieleväisen puu- ja tuohityöt ja hankimme kotiinviemisiä.

 

Kalevalassa osallistuimme ikimuistettavaan praasniekkaan, jossa kolme miespuolista seurueemme jäsentä joutui leikkimieliseen kilpailuun, ja kuinka ollakaan ja tietysti yksi meidän miehistämme voitti! Kaikki kolme saivat palkinnoksi kerrassaan viehättävät teeastiat kotiin vietäviksi.

Oli ihmeellistä seistä Kalevalassa Väinämöisenkadulla ja katsella Lönnrotin mäntyä, sitä mäntyä, jonka juurella hän tiettävästi kirjoitti säkeitään Vienan Karjalassa ollessaan. Kaupoissa oli kyltit venäjäksi mutta myös, yllätys yllätys, suomeksi. Ihmiset puhuivat venäjää ja vienankarjalaa, mutta myös suomea! Minusta oli jotensakin käsittämätöntä, että halutessani saatoin haastaa suomeksi ja ihmiset ymmärsivät.

Kalevalasta matka jatkui Venäjän Karjalan kansalliskirjailija Ortjo Stepanovin kotimaisemiin. Hänen poikansa esitteli meille kotisaartaan ja näytti hän meille myös isänsä ja äitinsä haudatkin. Useat meistä innostuivat ostamaan Ortjo Stepanovin kirjat ”Kotikunnan tarina 1” ja ”-2”. Ennen lähtöä uusiin seikkailuihin meitä kestittiin suussa sulavin herkuin ja piristävän, maukkaan teen voimin jaksoimme jälleen jatkaa matkaa.

Oppaamme Lilja kertoi matkallamme ohittaessamme Kepan pientä, viehättävää kylää omista opettajan vuosistaan tässä kylässä. Hän aloitti kertomuksensa ”silloin kun minä olin onnellinen...” Miten kaunista, ja samalla hieman surumielistäkin.

 

Olimme matkalla Paanajärvelle. Saavuimme hurjan kiemuraista ja hiekkapölyistä tietä (josta kuljettajamme jälleen kerran selvisi loistavasti) lavean joen varrelle. Siellä sitten nousimme turvallisen kuskimme kyydistä ja rupesimme odottelemaan ei-niin-turvallista kuljetusta yli vuolaan virran. Lossi lähetettiin meille toiselta puolelta ja naureskeltuamme ja heiluttuamme kiikkerän venhon kyydissä rantauduimme idyllisen Paanajärven hietikolle. Oli kuin olisimme astuneet satukirjan sisään menneeseen maailmaan. Rannassa makasi harmaa venhe, puoliksi vedessä. Harmaat aitat kumarsivat veden henkeä. Raitilla seisoskeli muutama poika.

Uudelta Paanajärveltä kopsuttelimme pitkospuita myöten Vanhalle Paanajärvelle. Näkymät olivat uskomattomat. Idyllinen kylä levittäytyi eteemme. Saimme seuraksemme kaksi suomalaista tyttöä, jotka olivat niin ihastuneet Paanajärveen, että olivat päättäneet tulla sinne kesäisin tekemään vapaaehtoistyötä.

Ja taas meitä kestittiin. Venäläiseen ja karjalaiseen tapaan nähtävästi vain kuuluu, että vieraiden pitää lähteä eteenpäin vatsat pinkeinä kaikesta siitä herkullisesta ruuasta, mitä emäntä heidän eteensä kantaa. Ja kaiken kruunaa aina ylitsepursuava ystävällisyys, hyväntahtoisuus ja iloisuus.

Saavuimme illansuussa Vienan Kemiin. Aamulla matkamme jatkui sateessa, tuulessa ja tuiskussa kohti Solovietskin saaria. Kun näin Solovietskin luostarin kirkon kupolit, sydämeni sykähti ja hypähti. Niin kaunis ja majesteettinen oli näky. Lähestyessämme rantaa, kirkon ääriviivat selkenivät, se levitti rauhaa ympäristöönsä.

Oppaamme veivät meidät tutustumaan luostarin kirkkoon, sen jumalaisen kauniiseen ikonostaasiin ja sielun herkistäviin ikoneihin. Kaikki se kauheus, mitä Stalinin aikana oli tehty, kaikki se julmuus ja kidutus, ikonien rauhoittava läsnäolo painoi taakseen, ei unohduksiin vaan uuteen, kauniiseen tulevaan.

Kävimme Sekirnaja-vuorella, siellä missä munkkeja ja muitakin miehiä kidutettiin. Näimme sen pitkän ja jyrkän portaikon, mitä pitkin, parruun sidottuina, vankeja laskettiin julmaan syöksyyn, kohti varmaa kuolemaa. Silti, vaikka näimme niin paljon paikkoja, joissa oli tehty hirmutekoja ja joissa varmaan yhä tuntuu kidutettujen sielujen tuska, silti koin, että ympärillämme oli rauha ja anteeksianto.

Nukuttuamme rauhaisan yön Solovietskin pääsaarella olevassa hotellissa suuntasimme Jänissaarille tutustumaan Jatulintarhoihin. Oli käsittämättömän hienoa katsella näitä ikiaikaisia ”Tuonelan Portteja” ja ihailla matalaa ja kummallista kasvillisuutta. Olisimmepa nähneet ne lihavat jänikset,joista sikäläinen oppaamme meille kertoi!

Koko meri oli peittynyt sakeaan usvaan,se hohki kylmyyttään ja nostatti usvapatsaita kohti taivaita. Kun katsoi ulapalle, ei tiennyt, missä meri päättyy ja missä alkaa taivas. Meren ja taivaan liitto, kahden mahtavan ja kauniin ja ah niin vaarallisen. Usvan ja sumun seasta nousee aina välillä luoto ja saari, se on niin epätodellista, näyttää siltä kuin saari tanssisi meren päällä taivaan kannattelemana.  Ja sitten sumu hälvenee ja Solovietskin luostarin kupolit kohoavat majesteettisina taivaanrannassa.

Solovietskin saarilta suuntasimme laivalla jälleen Vienan Kemiin. Jotkut meidän pojistamme sanoivat, että opas oli osoittanut heille maitovalaan aavalla merellä. Me tytöt ajattelimme, että se oli varmaan mustapää, Vienan hylje, mutta toki uskomme myös poikia kun niin tohkeissaan siitä kertoivat.

Viimeinen iltamme meni nauttiessamme toistemme seurasta ja venäläisestä shamppanjasta. Niin iloista meillä oli, että joimme ravintolan varastot tyhjiksi. Ne olivat varmaan tosi pienet!

Näin hyvin suunniteltua ja toteutettua matkaa saa hakea. Ja näin ihania matkakumppaneita! Jos oli pakko muuttaa aikataulua, kaikki olivat myöntyväisiä. Matkaseurue oli innostunut, iloinen ja hyväksyvä. Oppaamme Lilja ja Natalia olivat mahtavia. Ja suurin kiitos menee kuskillemme Pertille, joka niin iloisesti ja turvallisesti meitä ajoi.

Kiitos Suomi-Venäjä-seuran Pohjois-Suomen piirille hienosti järjestetystä matkasta. Erityiskiitos Anneli sinulle, olit aivan ihanaa matkaseuraa, me kun istuimme koko matkan vierekkäin bussin käytävän molemmin puolin.

Ilma rupeaa viilenemänä tässä parvekkeella. Siirryn sisälle. Ehkä katson jo nyt, olisiko Suomi-Venäjä-seuran sivuilla lisää samanlaisia matkoja. Aion ensi tilassa lähteä taas, matka oli niin mahtava ja matkaseura niin uskomattoman ihana. Kiitos teille kaikkille!

Helsingissä 5.7.2012

Jutta Mustakallio